Se tuli taas, lujempana kuin ennen tai pitkään aikaan, salakavalasti kiepsautti itsensä taas tietoisuuteeni (olen välillä pystynyt olemaan ajattelematta sitä).

KEHODYSFORIA
("Dysforialla tarkoitetaan epämiellyttävää oloa tai huonovointisuutta. Dysforiasta kärsivä henkilö ajattelee, että mikään ei ole oikein.")

Tuo päänsisäinen helvetti, tuo vankina olon tunne.
Koen olevani vanki, kehossa jossa elän, joka ei ole minun, mutta minut pakotetaan siinä olemaan.
Ahdistus vaatii omansa, ei päästä mua otteestaan.
Hiljaa hiipi taas luokseni, tuo oma sisäinen helvettini, vain vetääkseen maton jalkojeni alta.

Kosketus ahdistaa, joskus jopa sattuu fyysisesti.
En halua kokea sitä tunnetta, en silloin kun lapset haluaa halata tai puoliso kaipaa läheisyyttä, en mä silloin halua ahdistua, en mä halua kokea fyysistä kipua tai pahaa oloa siitä, että mua kosketaan.
Tuntuu kamalalta ajatella sitä hetkeä, kun peittelet lapset sänkyyn illalla ja "pitää" halata hyvän yön halit, ja kokee vain suurta ahdistusta tuosta halaamisesta. Uskoisin ettei lapset ole huomanneet tuota ahdistusta, koska koitan peittää sen silloin, ettei heille tule sellainen olo, että se olis heistä johtuvaa.

Tuntuu hirveältä olla kehossa vankina, kun keho sanoo: "Tämä on väärin, näin ei saa koskea, etkä varsinkaan saa nauttia tuosta kosketuksesta ja siitä tunteesta jonka se saa sussa normaalisti aikaan."

Nautin siitä kun saa olla lähellä, se on ihanaa, tuntuu turvalliselle ja hyvälle, lohduttavaakin yleensä.
Mutta nyt, nyt se tuntuu kivulta, varsinkin jos vahingossakaan kosketaan "väärään" paikkaan.
Sellainen on esim. rintakehä.
Se vaan tuntuu ahdistavalta, joskus tosiaan viiltävänä kipuna (onneksi harvemmin).
Yritän ohittaa sen tunteen, saada sen sivuutettua, vaikka se tunne haluaa mut saada valtaansa.
En suostu alistumaan tuolle, en aio luopua kosketuksesta, haleista, hellyydestä, toisen ihmisen kainalona olemisesta.

Yritän siedättää itseäni kosketukselle, en vain tiedä toimiiko se, onko se edes mahdollista?

Leikkausjonoon mastektomiaa varten pääsen vasta kun painoa putoaa tarpeeksi, onhan sitä nytkin pudonnut, muttei vielä tarpeeksi paljon.
Sen kanssa on vielä niin pitkälti matkaa, ettei ole realistista olettaa, että pääsisin ilman apua leikkausjonoihin vielä ainakaan vuoteen.
Eikä se lohduta, että vuoden tai kahden päästä mulla ei ole enää rintoja tuossa rintakehällä, siihen on niin pitkä aika, että se tuntuu lähes mahdottomalta.
Se on vielä niin kaukana, että en halua edes ajatella sitä asiaa, sillä se alkaa vaan ahdistamaan ja surettamaan, kun en edisty painon kanssa tarpeeksi nopeasti.
Mutta kyllähän se tästä putoaa, ei voi ikuisesti painaa saman verran, kun yrittää sentään tehdä asialle jotain.
Enhän mä aina voi painaa näin paljon?