Selkäni on ollut nyt oikein ärsyttävä ja särkenyt enemmän kuin normaalisti, tai oikeammin, kovemmin kuin normaalisti.
Ainahan mun selkä kipeä on, mutta nyt se oli niin kipeä, että viime yönä annoin periksi ja menin päivystykseen.
Sieltä sain hieman apua särkyihin, lisälääkkeiden muodossa.
Sain sellaisen kipupiikin, joka auttoi jo otettuja lääkkeitä toimimaan hieman paremmin, sekä itsessään poistaa kipua.
En sen tarkemmin ala kertomaan tuosta lääkkeestä, mutta voin kertoa, että kun koko nimi on miehen (Etunimi on sukupuolineutraali, mutta hyvin harvinainen kaiken kaikkiaan saman nimisiä on alle 40. Toinen nimi taas on sama kuin isoisälläni oli toisena nimenään, eli selkeästi miehen nimi) ja henkilötunnuksen loppuosa naisen, aiheuttaa se huvittavia tilanteita esim. virastoissa ja lääkärin vastaanotolla.

Eilen huomasin taas, miten vastaanotolla olleen sairaanhoitajan ilme oli hieman hämmentynyt kun tajusi tuon Hetun ja nimen "ristiriidan".
Oikein välillä naurattaa miten jotkut oikein hämmentyvät, menevät sanoissa sekaisin ja jotkut taas käyttäytyvät selkeästi sen mukaisesti, ettei siinä ole mitään erikoista.
Lääkäri ei kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun, kuin siihen, että minulla on kipuja, sekä siihen että lausuu nimeni oikein, sillä olen varma, että joissakin papereissa lukee vanha nimi, sillä vamma/vaiva on ollut minulla niin kauan.

Kiperiä kysymyksiä, sekä ei niin kiperiä kysymyksiä tulee sitten taas kotona ja ystäviltä.

Eräs kaveri näki vanhoja kuvia minusta, kun näytin niitä, totesi, että ei voi uskoa minun olevan siinä samassa kuvassa, sillä kuvassa olin n. 15v ja minulla oli silloin mekko päällä, se oli se kerta, kun minua kiristettiin pukemaan mekko päälleni, vaikka sellaista en olisi missään nimessä halunnut päälleni pukea.
Kyseessä oli siis rippijuhlani, johon isäni pakotti minut pukemaan mekon ja laittamaan korkokengät jalkaan, kiristi minua sillä etten muuten saisi rippilahjaani, jonka tiesin olevan se jota pyysin, eli stereot. Olen edelleen hieman kiukkuinen asiasta, että minut pakotettiin/kiristettiin pukemaan tuo mekko. Äitini kertoi, että on todella iloinen ettei hän ole tuo ihminen joka on pakottanut minut pukeutumaan mekkoon. Muita "pakkomekkoja" minulla ei ole ollut.

Silloin rippikoulussa, sain kunnolla maistiaisia kehodysforiasta, siis muultakin osin, kuin kuukautisten.
Koko kaksi viikkoa, mitä leiri kesti, oli aurinkoista, aivan törkeän lämmintä ja minä pidin koko ajan hupparia päällä, koska kehoni oli väärä.
Jouduin nukkumaan neljän tytön kanssa samassa mökissä, jaoin kahden tytön kanssa saman huoneen.
Onneksi kukaan ei kiinnostunut siitä, mitä puin päälleni.
Isoset kyllä huomasivat ahdistuksen määrän, mutta eivät osanneet oikein auttaa mitenkään. Se yks isonen jolle kerroin asiasta, oli sitä mieltä ettei sellaista ole olemassa, kuin kehosta johtuva ahdistus.

Tuo varsinaisesti "kiperä", mutta silti hellyyttävä kysymys tuli meidän keskimmäiseltä lapselta tuossa aikaisemmin viikolla.
Olimme ruokapöydässä, poika pyysi äitiään kumartumaan niin, että saa kuiskittua tälle kysymyksen.
Poika vielä vannotti, ettei kysymystä kertoa minulle, mutta sain sen silti kuulla, sillä kysymys oli niin huvittava ja hellyttävä.
Poika oli kuiskinut äidilleen: Miksi sä et ole äiti naimisissa *insert name here*:n kanssa?

Mitäs siihen sitten vastaat?
Tuo tyttöystäväni (avovaimohan se oikeasti on) vastasi, ettei ole ihan varma haluaako hän naimisiin

Olemme me siis todellisuudessa puhuneet avioliitosta, vaikkakin vain käytännön syistä, joka siis on tuon keskimmäisen lapsen isättömyys ja minun mahdollisuuteni perheen sisäiseen adoptioon, jotta poika tulisi minun "nimiini", jotta minusta tulisi hänen isänsä, ihan siis paperillakin.

Poika pitää minua ihan selkeästi isänään, minä pidän häntä omana poikanani.
Ei tuo paperi meidän välejä muuttaisi mitenkään, lähinnä se olisi laillisissa asioissa kätevä paperi olla olemassa.
Siten me lain silmissä olisimme isä ja poika.

Muutaman muunkin kysymyksen olen kuullut, kuten äitini kanssa teatterissa tuossa viime viikolla, minulta kysyttiin olenko äitini tytär. Olin aivan hämmästynyt, kuten oli ilmeisesti äitinikin, sillä molemmat mielestäni vastasimme yhtä hämmentyneinä, että olen äitini poika, tuo keskimmäinen lapsi.
Olen itseasiassa hyvin otettu ja ylpeäkin siitä, että äitini esittelee minut vieraille ihmisille ja joskus jopa tutummille ihmisille poikanaan.
Sillä asia tuntui olevan äidilleni aika pitkänkin aikaa, hieman vaikea ja sisäistämistä vaativa asia.
Hetkeen en ole kokenut lähipiirissäni vastustavia reaktioita tai suorastaan vähätteleviä reaktioita.

Pikkusiskoni poikaystävän kanssa keskustelimme eilen, että hän tietää minun syntyneen tyttönä, mutta olen aina käyttäytynyt kuin poika hänen seurassaa, olen aina ollut poika ja tällä nimellä vain hänelle tiedossa.
Sanoi minulla olevan myös hyvin miesmäisiä maneereja, mitä ikinä ne sitten ovatkaan, sitä en tajunnut kysyä, että mitä ne maneerit sitten ovat.
Mutta uskoisin että, eivät ole liioiteltuja maneereja, sillä uskoisin hänen siitä sanovan minulle.