Menneisyys sekoittuu todella usein mun päässä nykyään, siis tarkoitan sitä, että kun puhun menneisyydestä,  vaikka siitä miten oon lapsena sitä ja tätä, puhun mun nykyisellä nimellä.
Kun taas puhun esimerkiksi eksästä tyttöystävälle ja puhuessani ajasta ennen tämän diagnoosia ja ns. "nykyistä" elämää, jossa en ole siis mitenkään mukana, puhun hänestä todella usein vanhalla nimellä, todella outoa.

Nyt olen viimeaikoina miettinyt sitä, miten ja milloin kertoa prosessista lapsille.
Tapahtuuko se mahdollisesti mastektomian aikoihin, vai vasta myöhemmin.
Jos kerron asiasta tuolle tulisieluiselle vanhimmalle lapselle, käyttääkö hän sitä minua vastaan, kun hän suuttuu.
Huutaako hän minulle suuttuessaan etten mä ole edes "oikea" mies, kuten hän suuttuessaan on joskus huutanut, etten saisi komentaa häntä, kun en ole edes hänen oikea isänsä.
Ei tuo isä kommentti mua mitenkään satuta, sillä enhän minä hänen isänsä ole, enkä edes yritä olla.
Ei ole minun asiani edes yrittää viedä sitä isän paikkaa, ihan samoin kun mun äitipuoleni ei koskaan yrittänyt viedä mun äitini paikkaa, vaikka mä sitä pelkäsinkin, että mun pitäis jotenkin ihan hirveesti alkaa pitämään häntä mun äitinä.

Puhuttiin silloin teininä siitä ja hän silloin sanoi, että ei ole hänen velvollisuutensa olla mulle äiti, tai käyttäytyä kuin hän olisi mun oikea äiti, mutta hän arvostaisi, jos mä voisin olla hänen lapsipuolensa.
Ja koska hänellä ja mun isällä on kaksi lasta, mun isä pyysi, että lasten kuullen kutsuisin vaikka äitipuoltani äidiksi tai "Elisa-äiti"* (*nimi muutettu) nimellä.
Ja tämä sopi mulle varsin hyvin, se oli kompromissi.

Tuosta äitipuolesta on näinä kaikkina vuosina tullut todella tärkeä ja olen oikeastaan ihan iloinen hänen olemassa olostaan.

Oma äitini, oli hänkin olemassa, myönnän kuitenkin, ettei me ihan hirveesti oltu enää tekemisissä, siis samalla tavalla kun hän muutti kauemmas. Yhteyden pito jäi suurimmaksi osaksi soitteluun, mutta kylässä en kauheasti enää käynyt, johtuen ihan välimatkasta ja siitä, että isäni oli nihkeä maksamaan matkoja.
Eikä se ole äitini vika, mutta olen iloinen siitä, että olemme saaneet välit korjatuksi niin, että käymme nykyään perheen kanssa, tai ilman lapsia kerran kuussa kylässä, näemme muutenkin useammin ja koska on Facebook, on tullut yhteydenpidosta helpompaa.

Ja siis takaisin tuohen menneisyyden sekoittumiseen.
Jotenkin on tosiaan hassua, että aika ennen diagnoosia, on vähän kuin eri ihmisen elämistä, en osaa nähdä kaikkia asioita niin, että mä olisin elänyt niitä itse, vaan ihan kuin ne olis elänyt joku toinen.
Samoin on muiden Transtyyppien kanssa, jos puhutaan aikaisemmasta elämästä, siis ajasta ennen prosessia tms. puhun hyvin usein sillä "väärällä" nimellä, mutta ajasta prosessiin hakeutumisesta ja sen jälkeen, puhun oikein termein ja oikein nimin.
Se on oikeestaan jotenkin loogista, samalla jotenkin hieman häiritsevää.
Mutta eiköhän kaikki niin tee?

Olen myös miettinyt sitä, miten paljon muistoista on sitä, että koen niiden olevan muiden muistoja, miten paljon voi asioita muuttaa?
Esimerkiksi kun puhun lapsille mun lapsuudesta, puhunko asioista miten?
Osaan kyllä puhua jo itsestäni oikealla nimellä, se on vaan luontevaa, mutta tulisiko siitä "ongelmia" jos kävisi jostain ilmi, että se ei ole mun alkuperäinen nimi?

-Kiitos ja näkemiin tältä kertaa.-