Mä kun en sitten saa kolmeen viikkoon ulkoiluttaa itse edes koiraa, kevyttä liikuntaa saa olla, muttei saa nostaa MITÄÄN maitopurkkia painavampaa.

Keittiöremonttikin on jo loppusuoralla, nyt laitetaan jo kaappeja seinään, vielä kaakelit ja sitten alkais varmaan keittiö olla taputeltu.
Jotenkin kiva, että sekin saatais valmiiksi ajoissa ennen kun menen leikkaukseen, saadaan yhdessä laittaa keittiön kaapit täyteen roinaa.

Hain töihinkin, jos vaan pääsen sinne, olisin  iloinen. Työ olisi "aspa" hommaa, mutta mä jollain tapaa olen sillai pimee, että mä tykkään ihmisistä.
Oisin ihan valmis menemään töihin hätäkeskukseen, mutta ongelmaksi siinä muodostuu se, etten mä kestä mun ongelmien kanssa sitä työn laatua, enkä mä ehkä puhu tarpeeksi sujuvaa humalaa.. Se kun on kuulemma vaatimus tossa hommassa.

Mutta, tää on ihan hyvä. Asia kerrallaan.

Kävin vatsalaukun tähystyksessä, sain kuulla, että pääsen ns. "läskileikkaukseen".
Paino kun ei ole pudonnut näinä vuosina kun sitä on yritetty, kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Nyt sain postissa leikkauspöydälle ajan.
Syksyllä leikkuriin.

Vähän jännittää, mutta se kuuluu asiaan.
Jos mua ei jännittäis ni mä olisin jotenkin varmaan pimee päästäni.

Sen jälkeen kun paino on pudonnut tarpeeksi, tulee eteen muut leikkaukset.
Jotka auttaa pään sisäisiin asioihin.

Joten..

TaDaa..
Mä alan kirjoittamaan tänne, muustakin kuin meidän perheestä.. Mä alan kirjoittamaan tänne siitä, miten mun projekti: rantapallosta rantaleijonaksi, sujuu..

Eli, lyhyesti: olen aina ollut lihava (tai ainakin melkein aina).
Nyt se saa riittää, jotain on tehtävä asian eteen ja kun jossain vaiheessa on tulossa leikkauksia, niin on parempi että hoitelee niitä ajatellen itselleen lihaksia ja kuntoa paremmaksi.
Paskempiakin ideoita varmasti on joskus tehty..
Mutta kun jonnekin pitää saada kirjoittaa, jos vaikka se auttaisi pitämään motivaatiota yllä.

Eli, miten nää kuuluu aloittaa, näinkö:

Suunnitelma: Rantapallosta rantaleijonaksi - rantakuntoon 2017 (itse olisin halunnu sanoa realistisena 2025 mutta tyttis on sitä mieltä että optimismi jyllää ja 2017 on hyvä vuosi)

Toteutus: hanki salikortti, keksi mitä kaikkea haluat parantaa ja tee saliohjelma (sano tyttikselle: "mitä siellä sit niinku voi tehdä et tulee paremman näköseks??" ja tyttis on kiltti ja tekee ohjelman)

Toiminta: tärkein asia tulee tässä: KÄY SIELLÄ SALILLA SENKIN POSSU!!!

Just tänään naureskelin salin henkilökunnalle, miten mä olen bulkannut 31 vuotta ja on aika tehdä tästä lihaksia..
Mut vakavasti puhuen.
Testoja on nyt otettu 1,5v, hormonipolille on kontrolli aika kuunlopulla ja partaa ei vieläkään näy.
Painoa oli aamulla 114kg, aika tarkkaan pyöreät sellaiset

Mä haluan olla paremmassa kunnossa.
Haluan, että voin ostaa vaatteet ihan normaalista kaupasta, jostain vaikka Seppälästä, edes kerran ennen kuin olen niin bodattu etten mahdu niiihin vaatteisiin.. (en tiedä tapahtuuko tätä koskaan)
Oikeesti, se mitä haluan on se, että mä mahdun normaalikokoisiin housuihin, joissa vyötärön tuumakoko ei ole 42" vaan ennemminkin jotain 36" luokkaa, mitä se on ollut viimeksi v. 1999, siitä on 4v päästä 20 vuotta!!
OIKEESTI, miksi mä en ole aikaisemmin tehnyt asialle mitään!!?

Nyt tuntuu sille, että tästä vois tulla jotain, että tuntuu sille, kuin voisin saada aikaiseksi tehdä itselleni jotain, jotta voisin jaksaa paremmin.

Tästä tulee siis samalla treeniblogi, tai en mä siitä tiedä, mutta saanpahan ainakin syyn kirjoittaa tänne siitäkin.

Mitä tämä loppuminen taas tarkoittaa perheen kannalta?
Se tarkoittaa sitä, että olen enemmän kotona, aamuisin kun pitää lähteä kouluun, mä olen melkein aina paikalla.
Iltapäivisin kun tullaan koulusta, mä olen kotona, voin auttaa paremmin läksyissä

Ruuan kanssa saattaa tapahtua muutos parempaan.
Ei tarvitse enää tehdä ruokaa, sellaista joka vain on tehty nopeesti täyttämään vatsa ja vastaamaan tarkoitustaan.
Nyt saattaa olla, että ruoka on hyvän näköistä, tehty rakkaudella, sisältää salaattia ja kaikkea muuta, tai, jos se edes näyttäis kivalle, eikä olis sellasta harmaan-ruskean eri sävyisiä kastikkeita tai mössöjä.
Jotenkin, kun ruuan laittoon on varattuna aikaa ~30min, ei oikein jaksa ja pysty tekemään muuta, mä oikeesti olen erittäin otettu siitä, miten monipuolisesti itse söi muksuna.

Vähän harmittaa kun itse siihen ei pysty.

Ja meidän pinkissä linnunpöntössä asuu ilmeisesti asukkaat. 
Näyttäisi olevan varpusia. Mä pelkäsin pitkään, ettei sinne muuta ketään koska väri on tuollainen.

Mitäs kuuluu prosessiin??
Foniatrille pääsyä odotan, aika tuli jo postissa, mutta mua jännittää, mitä siellä sitten tapahtuu, mitä siellä tehdään?
Varmaan sanotaan, että puhu matalammalta ja opettele tekemään näin.
Mutta mitä jos ei osaa tehdä näin?

Muuten ei oikein kuulu mitään erikoista.
Testoja saan kyllä piikkinä ja geelinä edelleen, että olis jotenkin keholle selkeempää mitä tässä tapahtuu.
Menkkoja ei oo nyt tän vuoden puolella enää ollut kertaakaan, tästä olen todella iloinen, voin myös nyt ilostua siitä, että ne ei enää tuu, ollenkaan.
Mä uskon siihen.

Parrasta löytyy muutama tumma haiven ja viiksistä samoin.
Tänään aamulla muru sanoi, että mulla on alkamassa trans-parta, se on sellainen, mikä on pistetty merkille, lähes kaikilla tuntemillamme transmiehillä kasvaa sellainen tietynlainen parta, ainakin alussa, jotenkin jännä huomio.

Samaan aikaan juoksee tuo meidän juuri vuosia täyttänyt päivänsäde kiinni minuun ja halaa sanoen: "Isi, mä haluan noita lettuja."
Tuossa lähellä oli siis tapahtuma jossa sai piirtää maahan, sellaisiin paperilyhtyihin ja sai ilmaiseksi lettuja

Oli hauskaa olla sellaisessa tapahtumassa, se vaan, että meidän piti mennä lenkille koiran kanssa, se vaihtuikin siihen että hengailtiin siinä pihalla tunti ja touhuttiin, minä vähän etäämmällä koiran kanssa ja nuorin vähän matkan päässä.

Ja tiedän, että se päivä vielä tulee, kun on pakko sanoa jotain noille lapsille, varsinkin jos ne kysyy.
Sitä en tiedä mitä niille sitten sanoo.
Leikkausten osalta jo tiedetään, sanotaan, että mulla oli juttuja jotka piti korjata, samoin kuin monia muita ihmisiä.
Tähän helpottaa se, että eräs läheinen on ollut "sairas" pikään ja käynyt lastenkin tietäen leikkauksia läpi ja tietävät, että on pitänyt korjata, kun on ollut vähän "rikki".

Jos vielä tulisi se päivä, kun mua ei ensimmäisenä sukupuoliteta naiseksi, sillä turhauttaa se, että on ollut 1,5v testoilla ja edelleen sanotaan naiseksi

Isoisä kuoli joulukuussa, synttärit oli jo, yhden lapsenkin synttärit oli jo.
Tää kevät tuntuu menneen kauheeta vauhtia, jos ei oo menny lujaa päivät, ni sitten on ollu niin poikki, ettei oo jaksanu ja muistanu päivitellä.

Ai niiin, sain lähetteen foniatrille, että en rasittaisi ääntäni.
Tällä hetkellä kun pilaan ääneni, en osaa puhua enkä varsinkaan laulaa, kun koitan päästä samaan sävelkorkeuteen kuin on on ollut ennen.

Pitäis nytkin siivota koneen sisältöä levyille ja kotiakin.
Poika oli kuumeessa, niin se on ollu nyt kotona ja minä sen kanssa.

Jos vaikka koittais kirjottaa joku päivä vähän enemmän.

Töissä olisin halunnut olla stealth, sillä se olisi helpottanut asiaa oikein paljon, kaikki kun ei aina pidä siitä, että työyhteisössä on "friikki", tosin, täällä on onneksi niin kivaa porukkaa, että heitä ei haittaa.
Mutta mua haittaa se, ettei päätös ollut mun omani.

Joskus tekisi mieli kertoa tuolle kaverille, että voisi oikeasti ajatella nenäänsä pidemmälle, miettiä miltä se musta tuntuu, kun en saa itse päättää miten asian tuon esille, mikäli edes haluan.
Mutta nyt se ei ole mahdollista, sanon sen sitten myöhemmin, mikäli asiasta tulee vielä suurempi ongelma.

Koti asioista:
Lapset ovat kokeilleet rajojaan taas, nuo pienimmät lähinnä, isoin on ollut erittäin ihana, hän on auttanut meitä aina kun on pyydetty, ei ole ollut sen kanssa edes mitään "teini kiukutteluja".
Pienet taas, he ovat järjestäneet koko ajan jotain pientä kinaa keskenään, haastaneet riitaa ja tapelleet.
Nukkumaan meneminen on mennyt tappeluksi, keskenään, tai pelleilyksi, jonka kanssa menee hermo, joka taas johtaa siihen, että takavarikoidaan pieniä tärkeitä asioita, kun kaikki muut keinot loppuu.
Viimeksi takavarikoin kirjan, taskulampun (jota käytetään kun luetaan illalla itse) sekä pojalta yhden pehmolelun sängystä.

Viikonloppuna oli kavereita käymässä, kaikki lapset maailmalla ja rentouttavaa oloa.
Oli oikeasti ihanaa kun sai olla rennosti, ei tarvinnut herätä aamulla aikaisin, vaan sai nukkua.
Koiran kanssa tietenkin piti käydä ulkona, mutta muuten sai maata sohvalla, ladata vähän akkuja.

Olen todella iloinen että perjantaina tuo kaksikko oli meillä yötä, joimme hieman alkoholia, juttelimme ja nautimme toistemme seurasta, kun näkee harvoin, on ihanaa saada keskustella ja vain olla.
Ensi kerralla pitääkin varmaan koittaa päästä heille käymään.

Ensi viikonloppuna onkin sitten mun elämäni kolmas isänpäivä, ekana isänpäivänä sain teetä ja kakkua ja taisin saada pullaakin. Sain myös hienon kortin, joka on edelleen mulle hyvin tärkeä.
Toisena isänpäivänä sain tuikkupurkin, sellaisen kun poika oli tehnyt eskarissa, se on upea ja oli viime talvena paljon käytössäkin, kaivan sen taas kohta esiin, se luo niin hienoja varjoja seiniin.
Olivat tehneet kortin myön, se oli auto, ihan törkeän hieno vieläpä.
Sain viime vuonnakin kakkua ja teetä sänkyyn, sekä paljon rakkautta.
Lahjaksi sain boxereita, se oli hieno lahja, niissä oli työkalujen kuvia.

Mitäköhän ovat tänä vuonna keksineet, olen todella innoissani isänpäivän odottelusta, olen pyytänyt, että saisin nukkua yhdeksään ja mahdollisesti aamupalaa, mutta enhän mä tiedä mitä voin saada.
Tytöt ovat omilla isillään, näen heidät vasta sunnuntaina illalla.

Kun pääsin perille Helsinkiin, tajusin  iten vähän siitä kaupungista oikeasti edes tykkään.
Lähetin äidille viestin, koska se on meidän tapa, ilmoittaa että on perillä.
"Täällä tuulee, mukamas sataa (sumupullosadetta) ja ihmisillä on mukakiire kaikkialle.. unohdin kuinka paljon mä vihaan Helsinkiä."
Äidiltä tuli viesti takaisin: "hyvä että tuli mieleen."
Hymyilin, koska äiti tosiaan tietää miten paljon vihaan Helsinkiä, sitä tapaa miten ihmisillä on muka kiire aina, ne juoksee päälle jos et tajua väistää ja ovat kiukkuisia kun et osaa seistä liukuportaissa oikeassa kohdassa. 

Itse käynti oli nopea, se kesti noin 30min ja siellä keskusteltiin periaatteessa tiivistelmä siitä mitä kaikkea on keskusteltu tähän mennessä. 
Eniten ehkä herätti huomiota kysymys: onko sulla sellanen olo, että saattaisit joskus katua tätä kaikkea?
Hmmm, ei ole, olo ei oo ollu parempi vuosiin.
Mutta mietin, että vastaako siihen joku ikinä "no itseasiassa,  voisin katuakin."
Kun multa kysyttiin että harmittaako etten voi nyt sitten saada omia lapsia, katsoin tätä henkilöä huuli pyöreänä.
Vastasin hämmentyneenä:"eikö sun papereissa lue, että mulla on kolme ihanaa lasta?"
Huomasin miten kyseisen ihmisen naama kääntyi lempeään hymyyn ja hän vastasi lukeneensa jotain sen suuntaista papereista.
Käynti päättyi siihen, että sain kuulla tuon viimeisen paperin postissa jonka jälkeen voin sitten mennä maistraattiin ja anoa hetun muutosta. Sen jälkeen olenkin sitten kirjoissa ja kansissa poika, ihan virallisesti.
Tuntuu aika hienolta ajatella asiaa.

Nyt olen jo matkalla kotiin, väsynyt ja kipeä matkaaja suuntaa siis perheensä luo.

No, lapset on ainakin saaneet kalapuikkoja, kun allergikko-isi on poissa, eikä tarvitse pelätä että mä saan allergisen reaktion kun toiset syö kalaa.

Junassa, juna tietenkin oli myöhässä koska teknisiä ongelmia.  Koska olen lievästi kontrollifriikki niin varasin aikaa tarpeeksi, etten vain myöhästy.
Hermostuttaa, olen matkalla Helsingin transpolille, jossa on 2.nd opinion käynti, eli saan toisen lausunnon hetun vaihtumisen puolesta.
Sitten saan sieltä lapun ja huomenna saan mennä maistraattiin lappujen kanssa, anoa hetun muutosta. Sen jälkeen kun se vaihtuu  olenkin kirjoissa ja kansissa ihan oikea poika.

Lapset on viimeaikoina,  tai siis pienemmät lapset ovat kokeilleen rajoja.  Isoin on ollut taas aivan ihana, puhuttiin juuri aamulla murun kanssa että voitais antaa jokin pieni juttu tytölle jolla osoitetaan se, miten tärkeä apu hän on ollut monessa asiassa, sekä miten paljon arvostamme sitä että hän on jaksanut käyttäytyä kiltisti. 

Olen onnellinen tällä hetkellä,  en voisi toivoa parempaa perhettä.

Täitkin on ilmeisesti saatu, jopa päiväkodin mielestä pois, kun mitään ei ole enää kuulunut.

Nyt jatkan taas e-kirjan lukemista ja siirrän ajatukseni pois tulevasta lääkärin tapaamisesta. 

Lapsi, tuo nuorin, on sellaisessa päiväkodissa, josta tykkään, on kiva päiväkoti, ainakin alkuun on ollut.
Nyt en vaan enää tiedä, koska..

Pienin tosiaan on ainoa kun on enää päiväkodissa.
Viime perjantaina tuli soitto: "Voitko tulla hakemaan tän lapsen, kun sillä on täitä."
Mulla oli puoli tuntia siihen, että pääsen töistä, joten ilmoitin hakevani kolmen jälkeen, niinkuin ennenkin, kun en viitsis lähteä töistä paljon aikaisemmin, ettei tuu sanomista.

Viikonloppuna pienin oli isällään, joka pesi lapsen pään täi-shamppoolla, tai ainakin uskoisin niin.
Tänään tuli taas soitto, puolen päivän maissa: "Voitko tulla hakemaan ton lapsen heti pois, kun sillä on pää täynnä täitä."
Järjestin asian niin, että pääsen lähtemään aikaisemmin, mikä vituttaa mua suuresti, he olivat koittaneet soittaa äidille, mutta äiti on ollut töissä yön, joten se nukkuu, en mä voinu herättää sitä, eikä tota äitiä tuolta kyllä olis saanu hereillekään, se kun nukkuu, vaikka pommi räjähtäis vieressä.

Joten lapsen hakuun ja täi-shamppoo päähän.
Lapsi ei ollut moksiskaan, on jo tottunut, koska tää on tänä kesänä/syksynä nyt neljäs kerta.
Sanoin, että tällä kertaa ne kyllä on tullu päiväkodista, koska meillä ei niitä kotona ole muilla.
"Kyllä me tosiaan nyt katsotaan sitten muidenkin päät, mutta kun kaikki ei ymmärrä kunnolla suomea."

Munko vika se saakeli on, että ne ei suomea osaa??
Ei se mun mielestä siltikään ole syy olla tarkistamasta päitä ja ilmoittamasta ettei lasta saa tuoda, tai että lapsi pitää hakea, vituttaa suoraan sanottuna, että tuntuu olevan niin, että meidän lapsi on otettu silmätikuksi tuolla.
Voisin haluta sanoa pari valittua sanaa, mutta tiedän siitä aiheutuvan vain lisää ongelmia.
Enkä nyt jaksais alkaa tapella päiväkodin kanssa.

Noh, pää on nyt pesty, jos se sitte lähtisi paranemaan se täi asia tässä taloudessa.
Mutta saakelli että jos ne nyt tulee takaisin taas, niin saa kohta alkaa päiväkoti etsimään syytä muualta, tai alkaa tekemään asialle jotain niin, ettei mulle tule sellaista oloa, että meidän lapsi on jotenkin silmätikkuna tän täi-asian kanssa

Töihin taas huomenna sitten, vituttaa vaan kun tänään jouduin lähtemään aikaisemmin, mutta onhan tuon lapsen hyvinvointi nyt tärkeämpää, en mä sitä sano.
Joskus elämä vaan menee näin.
Jos huomenna sais olla ihan koko päivän töissä. (Hehe)

Lapsi onneksi on ihan reipas tuon shamppoo asian kanssa, vielä viime keväänä, kun tukka piti pestä, tuli siitä kauhea huuto, kun hiukset kastu ja varsinkin jos vettä meni naamaan, ei siitä kyllä vieläkään tykätä, mutta nyt se sujuu jo paremmin, kun pikkuinen osaa laittaa naaaman niin, ettei vesi automaattisesti mene naamalle.

Eikä se tosiaankaan sen lapsen vika ole, että sillä on täitä, tai että jouduin lähtemään aikaisemmin töistä, lapsen puolesta harmittaa, ei se sille kivaa ole kun koko ajan epäillään että on täitä.
Varsinkin kun lapsi jo ymmärtää sen, että pitää pestä aine tietyllä aineella kun on täitä, että täit asuu päässä.

(tää on kirjotettu maanantaina kiukkuisena ja turhautuneena, julkaisin kuitenkin vasta tänään)