Käynti on hoidettu, stressasin sitä niin, että aamupala ei maistunut kunnolla. Se taas kostautui siten, että kun olin melkein perillä alkoi oksettaa ja oli oikeastaan aika heikko olokin jo.
Pysähdyin sitten ärrälle ostamaan kolmioleivän ja limun. Ei ollut yhtään huono idea.
Päivä alkoi hyvin, ensin rauhoittelin pientä poikaamme jota harmitti oikein kovasti kun ei osannut piirtää sellaista kuvaa kuin olisi halunnut.
Sain sen lähtemään kouluun, hieman myöhässä normaaliin aikaan nähden, mutta sain, huomasin bussissa että se kutsukirje, jossa on kulkuohjeet ja muut jäi kotiin, enkä tiedä tarkalleen missä Helsingissä on transpoli.
Mutta onneksi on älypuhelinten aikakausi ja pääsy internettiin, valjastin Facebookin käyttööni.
Siellä on erään vertaistukifoorumin oma ryhmä tai "sivu" jonne kirjoitin viestin aiheesta, pyysin apua, ei mennyt kauaakaan kun viesti oli laitettu, niin sain ohjeita, neuvoja ja jopa puhelinnumeron johon olisin voinut soittaa kun en löydäkään perille.
Löysin ohjeiden avulla hyvin perille, kiitos jo eilen soitetun puhelun, sain äidiltä opasteen millä raitiovaunulla pääsen perille, ihan hyvin löysin oikean ratikan ja oikean paikan FB-ohjeiden kanssa.

Kun pääsin perille Helsinkiin, tajusin  iten vähän siitä kaupungista oikeasti edes tykkään.
Lähetin äidille viestin, koska se on meidän tapa, ilmoittaa että on perillä.
"Täällä tuulee, mukamas sataa (sumupullosadetta) ja ihmisillä on mukakiire kaikkialle.. unohdin kuinka paljon mä vihaan Helsinkiä."
Äidiltä tuli viesti takaisin: "hyvä että tuli mieleen."
Hymyilin, koska äiti tosiaan tietää miten paljon vihaan Helsinkiä, sitä tapaa miten ihmisillä on muka kiire aina, ne juoksee päälle jos et tajua väistää ja ovat kiukkuisia kun et osaa seistä liukuportaissa oikeassa kohdassa. 

Itse käynti oli nopea, se kesti noin 30min ja siellä keskusteltiin periaatteessa tiivistelmä siitä mitä kaikkea on keskusteltu tähän mennessä. 
Eniten ehkä herätti huomiota kysymys: onko sulla sellanen olo, että saattaisit joskus katua tätä kaikkea?
Hmmm, ei ole, olo ei oo ollu parempi vuosiin.
Mutta mietin, että vastaako siihen joku ikinä "no itseasiassa,  voisin katuakin."
Kun multa kysyttiin että harmittaako etten voi nyt sitten saada omia lapsia, katsoin tätä henkilöä huuli pyöreänä.
Vastasin hämmentyneenä:"eikö sun papereissa lue, että mulla on kolme ihanaa lasta?"
Huomasin miten kyseisen ihmisen naama kääntyi lempeään hymyyn ja hän vastasi lukeneensa jotain sen suuntaista papereista.
Käynti päättyi siihen, että sain kuulla tuon viimeisen paperin postissa jonka jälkeen voin sitten mennä maistraattiin ja anoa hetun muutosta. Sen jälkeen olenkin sitten kirjoissa ja kansissa poika, ihan virallisesti.
Tuntuu aika hienolta ajatella asiaa.

Nyt olen jo matkalla kotiin, väsynyt ja kipeä matkaaja suuntaa siis perheensä luo.

No, lapset on ainakin saaneet kalapuikkoja, kun allergikko-isi on poissa, eikä tarvitse pelätä että mä saan allergisen reaktion kun toiset syö kalaa.